Leikillinen maisema
Kun suunnittelija saa toimeksiannon leikkipaikan suunnittelusta, mitä hän miettii ensimmäiseksi? Raadollisesti rahaa ja käytettävissä olevaa tilaa. Pahimmillaan suunnittelu alkaa ja päättyy leikkivälineiden sovittamiseen tilaan ja kustannusten laskemiseen. Riittääkö se? Ei todellakaan, mutta se on valitettavan usein suunnittelijan arkea.
Taloyhtiöpihan peruskorjauksen yhteydessä asukkaat usein kertovat suunnittelijalle, ettei talossa asu kuin muutama lapsi, toisin oli ennen. Joskus jopa ehdotetaan leikkipaikan poistamista autopaikkojen tieltä, silloin kannattaa vilkaista asemakaavaa. Vehreän pihan kiva leikkipaikka voi olla vetonaula asunnon myynnissä, mutta epäsiisti ja kulahtanut piha karkottaa ostajaehdokkaat. Naapuritaloyhtiöt voisivat tehdä yhteisiä ja tasokkaita leikki- ja oleskelupaikkoja sen sijaan, että joka pihalla kenottaa nurkkaan ahdettuna keinut ja hiekkalaatikko.
Joka tapauksessa käytettävissä oleva tila ja budjetti ratkaisevat paljon. Kun tilaa on vähän ja sekin suurimmaksi osaksi pelastustietä ja huoltoreittiä, joutuu miettimään, voisiko kovia pintoja käyttää jotenkin leikkimiseen. Onko olemassa pintaa, joka toimisi hyvin peli- ja leikkialueena, mutta täyttäisi myös tikasauton vaatimukset kantavuuden ja mitoituksen suhteen? Talvikunnossapitovelvoite aiheuttaa lisää päävaivaa, kesäkalustus on vielä helppo siirtää pois tieltä, mutta leikkivälineitä ei niin vain siirrellä.
Lapset rakastavat luontoa ja sen suomia leikkimahdollisuuksia. Jos leikkipaikka voidaan sijoittaa kallion viereen, veden ääreen tai metsän reunaan, se tarjoaa aivan uusia ulottuvuuksia. Jo yksittäinen iso puu sitoo leikkipaikan ympäristöönsä, tarjoaa suojaa ja varjoa sekä tekee paikasta erityisen. Lapset arvostavat kaatuneita puunrunkoja, vaihtelevaa maastoa ja piilopaikkoja, vesileikeistä puhumattakaan. Aikuiset eivät aina niitä osaa arvostaa, tulee kuraa ja kengät kastuu, hui sentään. Puunrungolta voi tipahtaa ja satuttaa päänsä. Päiväkodin pihalla ei saa olla piilopaikkoja, koska se hankaloittaa valvontaa. Majan rakentelu on kielletty julkisilla leikkipaikoilla, ettei kukaan vaan joudu vastuuseen. Lapsille ei tarjota riittävästi mahdollisuutta muokata ja muuttaa ympäristöään, siksi se on liian nopeasti nähty ja koettu. Lapset ovat ympäristön tutkijoita. Pieni lapsi ihastuu erilaisiin pintoihin ja reunakiven tuomiin haasteisiin, ja reitille osuvat kolot ja portaat on tutkittava tarkkaan. Kaksivuotias ei osaa leikkiä vastavuoroisesti toisten kanssa, viisivuotias on kaikkien kaveri. Leikkipaikkaa suunnitellessaan pitää miettiä käyttäjien määrää ja ikäjakaumaa, yläkoululaisten piha ei saa olla liian lapsellinen. Lasten liikkuminen on vähentynyt ja koulupihoilla onkin tärkeä merkitys lasten liikuttajina. Tiedetään, että liikkuminen välitunneilla parantaa myös keskittymiskykyä ja oppimista.
Turvallisuus on tärkeä asia, mutta se ei saa olla leikkipaikkasuunnittelun johtotähti. Eräässä suomalaisessa kaupungissa on kielletty marjapensaiden istuttaminen päiväkotipihoihin turvallisuussyihin vedoten. Perusteena on, että jos lapset oppivat syömään marjoja päiväkodin pihalla, he kuvittelevat, että kaikkia marjoja voi syödä ja kuolevat myrkytykseen. Miten joku voi keksiä jotain noin typerää? Itseäni ahdistaa leikkipaikan karsinoiminen teräsaidoilla, niiden käyttöä puolustellaan ylläpitovapaudella ja ettei niissä voi kiivetä. Löytyisikö muita mahdollisuuksia rajata keinut muusta leikistä kuin teräsaita? Vaikkapa korkeusero tai tasapainopuomi, jolla on tarkoituskin keikkua, turvaetäisyydet tietenkin huomioiden. Kaikenlainen kiipeily ja keikkuminen kun on hyväksi.
Paras leikkipaikka syntyy, kun se istuu hyvin ympäristöönsä, on luonnonläheinen ja vetää lapsia puoleensa. Pieni lapsi ei pääse leikkipaikalle yksin, joten sen pitää olla viihtyisä myös aikuisen mielestä. Jos suunnittelija onnistuu kaivamaan paikan hengen esiin ja huomaa lasten nauttivan paikan tarjoamista leikin mahdollisuuksista, hän voi olla tyytyväinen työhönsä.
Teksti julkaistu alunperin Lappsetin sivuilla.
